Liikuntaa ja ahdistusta

Maanantaina sulkapallo, tiistaina aerobic, torstaina tanssi... tähän jää heti riippuvaiseksi. Välittömät vaikutukset: iloinen mieli, virkeämpi olo JA ainakin minun mielestäni kiinteämpi peppu ja vatsa. Tällaiset positiiviset ajatukset tulevatkin tarpeeseen, sillä alkuviikosta järkytyin pahasti, kun kohtasin vartalopainajaiseni. En tunne onneksi ko. henkilöä, joten en pode suuresti huonoa omatuntoa, kun toivon, että hänen valtaisat vatsamakkaransa, riippusäkkirintansa ja muodoton, löysä pehvansa selittyisivät sillä jos hän on äiti-henkilö, koska muuten tuollainen vartalo saattaa vaania ketä hyvänsä... eli lähinnä minua.

En tiedä kärsinkö jostain twenty something -kriisistä, kun kolme-nolla lähestyy kiihtyvää vauhtia, mutta kuitenkin... viime aikoina on alituisesti mietityttänyt oman elämän suunta. Näillä näkymin vastoin aikaisempaa vahvaa uskoa en suinkaan ole tulossa siksi maailmanvalloittajaksi niin kuin kuvittelin, vaan tulevaisuudessa odottaa jotain roimasti arkisempaa. Ehkä joku päivä huomaan, etten enää olekaan se hehkeä nuori nainen, vaan keski-ikäinen otus, jonka hehkeys silloin riippu siitä, miten paljon jaksan panostaa nyt. Ulkoinen hyvinvointini silloin tuntuu olevan ainoa asia, mihin nyt voin vaikuttaa. Joten liikuntaa kehiin niin paljon kuin suinkin jaksaa. En jaksa uskoa, että aktiivisilla ponnisteluilla voisin saavuttaa mitä tahansa elämässä, vaikka ennen se oli minulle itsestään selvää. Onko mahdollista, että nuoruuden intoni ja idealistiset ajatukseni ovat karisseet pois jo nyt? Tässäkö tämä nyt oli, haaveet, tavoitteet ja suunnitelmat voi unohtaa, koska realismin iskettyä tämä on pelkkää alamäkeä tästä eteen päin?

Ei auta kuin lähteä lenkille, ehkä se piristää.